Oikeudenkäyntikulut mietityttävät useita, joiden syystä tai toisesta on käännyttävä oikeuslaitoksen puoleen asiassaan. Seuraavassa on avattu käräjäoikeudessa ratkaistavien siviiliasioiden oikeudenkäyntikuluvastuuta yksinkertaistettuna ja pääpiirteissään. Kirjoitusta lukiessa on syytä muistaa, että tässä esitettyihin sääntöihin ja esimerkkeihin on lukuisia poikkeuksia.

Siviiliasioiden oikeudenkäyntikuluista säädetään oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa. Luvun 1 §:ssä ilmaistun pääsäännön mukaan asian hävinnyt osapuoli on velvollinen korvaamaan vastapuolen kaikki tarpeelliset oikeudenkäyntikulut. Useimmiten tällä tarkoitetaan siis voittaneen osapuolen asianajolaskua. Asianajajan lasku perustuu yleensä aikaveloitukselle ja tavanomainen tuntihinta vaihtelee 110 – 250 euron välillä.

Korvausvastuuta koskevasta pääsäännöstä on joitakin 21 luvussa lueteltuja poikkeuksia. Yhtenä poikkeuksena ovat luvun 2 §:n mukaan asiat, joissa sovinto ei ole sallittu. Käytännössä tähän jutturyhmään lukeutuvat esimerkiksi lapsen huoltoa, asumista ja tapaamisoikeutta (mutta ei elatusapua) koskevat asiat ja monet hakemusasiat (esim. avioerohakemus, oheishuoltajuushakemus, edunvalvojan määräämishakemus, pesänselvittäjän ja -jakajan määräämishakemus ym.), joita asianosaiset useasti pystyvät hoitamaan itsenäisesti ilman avustajaa. Laissa käytetty termi ”joissa sovinto ei ole sallittu”, on jossain määrin harhaanjohtava. Sanamuodolla tarkoitetaan sitä, että halutun oikeustilan toteuttamiseksi tarvitaan tuomioistuimen tai muun viranomaisen vahvistus. Esimerkiksi adoptiota tai isyyttä ei voida vahvistaa osapuolten keskinäisin sopimuksin. Velkomukset, riidat omistuskysymyksistä, häädöt ja valtaosa riita-asioista kuuluvat pääsäännön alaisuuteen, jonka mukaan häviäjä siis maksaa voittaneen oikeudenkäyntikulut.

Toisena poikkeuksena pääsäännöstä on tilanne, jossa asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa ratkaistaan toisen ja osa toisen hyväksi. Tällaisessa tilanteessa kumpikin vastaa pääsääntöisesti omista kuluistaan. Tämä kannustaa ajamaan oikeudessa varmoja ja määrällisesti oikean suuruisia vaatimuksia. Jos asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista vain osa menestyy, ei välttämättä ole selvää, kuka asian on voittanut ja kuka hävinnyt.

Ratkaistaessa kysymystä oikeudenkäyntikuluvastuusta, tuomioistuin voi huomioida myös sen, onko toinen osapuoli aiheuttanut oikeudenkäynnin ilman syytä, onko toinen pitkittänyt oikeudenkäyntiä esimerkiksi jäämällä pois oikeuden istunnosta tai esittämällä selvästi perusteettomia vaatimuksia tai väitteitä aiheuttaen näin tarpeettomia kuluja toiselle osapuolelle.

Tuomioistuin voi myös tehdä kohtuullisuusarviointia oikeudenkäyntikuluratkaisun yhteydessä. Tässä arvioinnissa tuomioistuin huomioi oikeudenkäyntiin johtaneita seikkoja, asianosaisten asemaa ja asian merkitystä kokonaisuudessaan.

Esimerkiksi tilanteessa, jossa työntekijä on irtisanottu suuresta yrityksestä arveluttavalta näyttävin perustein, voitaisiin mahdollisesti katsoa, että irtisanottua työntekijää on heikompana osapuolena suojattava itselleen varsin merkityksellisessä asiassa eikä häntä näin ollen voida velvoittaa korvaamaan entisen työnantajansa oikeudenkäyntikuluja, ainakaan kokonaisuudessaan, vaikka hänen asiansa ei menestyisikään.

Käytännössä oikeudenkäyntikuluvastuu voi tappiotilanteessa muodostua erittäin suureksi. Ei ole harvinaista, että oikeudenkäyntikulujen määrä on lopulta suurempi kuin riidan kohteena olevan asian arvo. Tältä riskiltä voi pyrkiä suojautumaan oikeusturvavakuutuksella, oikeusavulla sekä luonnollisesti välttämällä riitojen syntymistä. Periaatteen vuoksi riitely voi tulla kalliiksi. Toisaalta asia on nähdäkseni niinkin, että kohtuuttomuuteen (ainakaan räikeään) ei tulisi suostua.

Tässä kirjoituksessa ei käsitelty oikeudenkäyntikuluja rikos- tai hallintolainkäyttöä koskevissa asioissa. (9.8.2019)

Kalle Ujainen

asianajaja

Hyvinkää